Ennusteiden mukaan Levillä näkyy kohta revontulia. Suuntaa siis katseesi ylös! Ennusteen tarjoaa Sunsää.

Revontulia taivaalla

Ennusteiden mukaan Levillä näkyy kohta revontulia. Suuntaa siis katseesi ylös!
Ennusteen tarjoaa Sunsää.

PIHAPIIRI ON KUIN sadan vuoden takaa: talojen hirret ovat harmaantuneet, ulko­seiniin kiinnitetty vanhoja työkaluja. Kaksi lapinporokoiraa juoksee vastaan.

Koirien perässä kävelee nuori hymyilevä nainen. Hän on Riikka Kenttälä, seitsemäs Kenttälän suvun jälkeläinen, joka asuttaa näitä Ounasjoen kuvankauniita rantoja.

- Tervetuloa Sammun­Tuvalle!

Riikka istahtaa pihalla olevan pirttipöydän ääreen, lapinporokoirat hypähtävät pöydälle. Hiihtoasuun pukeu­tunut tyttö tulee silittämään toista koiraa.

- Tässä on Inka ja tässä Unna, Riikka esittelee koirat.

Riikka kertoo, että tila on entinen metsänvartijan torppa ja Riikan mummon eno asui täällä – kaukana muusta asutuksesta. Silloin perille pääsi ainoastaan Ounasjokea pitkin soutamalla tai rannan kinttupolkua pitin.

Riikan vanhemmat perivät tilan 1982 ja perustivat sinne latukahvilan. Kymmenen vuotta myöhemmin he aloittivat matkailuporotoiminnan ja alkoivat pyörittää tilaussaunatoi­mintaa. Silloin perille tuli jo kapea asvalttitie.

- Äidillä oli vanha ja pieni punainen auto ja muistan miten se hyppi tiellä, kun tulim­me kotiin, Riikka kertoo.

Moni muukin asia oli Riikan lapsuudes­sa toisin: Levitunturin rinteissä oli pelkkiä ankkurihissejä ja vierailijoita vähemmän. Riikka tunsi lähes kaikki Taalovaaran vapaa­ajan mökkien asukkaat ja leikki niissä aikaa viettäneiden lasten kanssa. Nyt mökkejä on satoja.

Vaikka vieraita oli vähän, Sammuntu­van latukahvilassa riitti kävijöitä: tunturinympärihiihtäjät pysähtyivät kahville ja pullalle.

Ja niin pysähtyvät edelleen. Pihapiirissä suhisee Gore­texiä ja lycraa. Ladut kulkevat aivan pihapiirin vierestä ja suksipari toisensa perään nousee suksitelineeseen pys­tyyn. Monot narskuvat lumessa ja tuvan ovi käy.

Käydään peremmälle.

SISÄLLÄ TUVASSA tuoksuu pulla ja seinille on kiinni­tetty historiallisia esineitä ja värikkäitä käsitöitä, jotka ovat myynnissä.

Punaposkinen perhe tulee sisään ja ostaa pullat.

- Niitä menee päivässä ainakin kolmatta korillista, Riikka kertoo.

Täällä Riikka on ollut pienestä asti töissä, auttanut kai­kessa missä on osannut.

13­-vuotiaana hän alkoi vetää porosafareita – tosin vieraat eivät tainneet tajuta, että ohjaksissa on niin nuori poroyrittäjä.

- Olen aina ollut pitkä ikäisekseni, Riikka sanoo ja nauraa.

Riikka tiesi mitä teki. Safarit olivat pisimmillään 12 kilometriä ja kestivät monta tuntia. Riikka keitteli tauoil­la nokipannukahveja ja jutteli sujuvasti Lapin elämästä englanniksi ja auttavasti saksaksi. Hän ohjasi poroja vaikka kuinka haastavissa maastoissa.

Riikka on kasvanut kirjaimellisesti yhdessä luonnon kanssa: kulkenut metsissä ja rakassa. Teininä hän karkasi tunturiin, kun halusi hetkeksi omaa rauhaa.

- Kun suutuin porukoille.

Riikka kertoo, että hän halusi kuitenkin lukion jälkeen lähteä ehdottomasti hetkeksi pois.

- Oli tärkeää käydä koulu jossain kauempana jotta siitä tulisi valmistuttuakin.

Riikka lähti Kokkolaan ja opiskeli itsensä tradenomiksi.

Kun Riikka palasi etelästä, hän pani hösseliksi. Hän al­koi kehittää Sammun-­Tuvan markkinointia ja osti kummi­setänsä porot niin, että poroja oli aiempaa enemmän. Hän alkoi järjestelmällisesti kehittää poroihin liittyvää elämys­toimintaa ja konseptoi erilaisia retkiä ja elämyksiä.

- Tavoitteena on nostaa palveluiden laatua entisestään ja ottaa vastaan nykyistä pienempiä ryhmiä.

Porot pysyvät joka tapauksessa matkassa.

Riikka ei oikeastaan osaa edes kuvitella elämää ilman niitä.

RIIKKA LÄHTEE näyttämään tietä. Porot on ”otettu sisään” ruokintapaikoille – eli pois kuljeksimasta tunturista, jossa ne saa­vat kulkea vapaasti kesän ja syksyn ajan.

Riikka kertoo jokaisen nimen – Nemo, Lauha, Nasti, Rölli... – ja kuvailee muuta­malla lauseella niiden luonteita.

- Jokaisella porolla on oma persoonansa ja jokaiseen kehittyy omanlainen suhde.

Lauha on yksi Riikan suosikeista.

- Sen otan useimmiten mukaan matkaan.

Eli Sammun­-Tuvan porosafareille osallistuvat pääsevät usein juuri Lauhan kyytiin.

Toinen Riikalle erityisen rakas poro oli Ukkonen, joka kuoli äskettäin 20­-vuotiaana.

- Olin 9-­vuotiaasta värkännyt sen kanssa, Riikka sanoo.

Poronkasvatus on oma maailmansa ja kulttuurinsa ja siihen liittyy paljon perinteitä ja hiljaista tietoa – jota ei ole edes tarkoitus kertoa ulkopuolisille.

- Paliskunta on yhteisö, Riikka selittää.

Lapissa on 57 paliskuntaa ja paliskunnan sisällä pidetään kaikkien osak­kaiden poroista huolta. Jos poronhoitajaksi haluaa ryhtyä, se ei onnistu noin vain.

- Kukaan ei myy sinulle poroja, jos olet tuntematon ja ulkopuolinen.

Riikka sanoo, että ensin kannattaa alkaa pyöriä matkas­sa, tulla tutuiksi.

- Ehkä sitten joku päivä.

Helpointa olisi kuitenkin mennä poromiehen tai ­nai­sen kanssa naimisiin, Riikka nauraa.

Tai sitten voi vain nauttia porojen seurasta ja kyydistä täällä Sammun-­Tuvalla: istahtaa rekeen ja antaa porojen viedä läpi lumisten metsien ja pitkin jäätyneen Ounasjoen rantaa.

Riikka kertoo, että vaikka hän on elänyt Lapin maagisen luonnon keskellä koko elämänsä, joskus hänkin hämmästyy. Että miten voikin olla näin upeata.

Kuten:

- Edellislokakuussa oli yhdet revontu­let, jotka tanssivat valtavina toista tuntia, vaihtoivat väriä ja rytmiä.

Myös täysikuu talvella vetää edelleen Riikan hiljaiseksi.

- Metsä näyttää silloin taikamet­sältä, hän sanoo, kuin Narnialta: Valo on taianomaista, on niin kirkasta että pimey­dessä erottaa väritkin. Koska valon ja varjon kontrasti on suuri, puiden varjot ovat pikimustia ja normaa­lia pidempiä. Lumikasatkin näyttävät erilaisilta kuin tavalli­sessa kuunvalossa, lähes eläviltä hahmoilta.

Jos näky hengästyttää Riikkaa, niin minkä vaikutuksen se tekee vieraisiin, jotka kokevat Lapin luonnon ensim­mäistä kertaa?

Riikka hymyilee.

RIIKALLE ON KUNNIA-ASIA, että vieraat lähtevät Sammun­-Tuvalta aina tyytyväisinä. Joskus se vaatii enemmän töitä.

Vuosi 2018 vaikutti alkuun haastavalta, Riikka kertoo. Lunta ei vain tullut. Ja jos ei ole lunta, ei ole myöskään po­roajeluita – ja niitä oli myyty ties kuinka monelle ryhmälle etukäteen.

Mutta Riikka ei jäänyt pyörittelemään peukaloitaan. Hän ei perunut safareita vaan otti vieraat vastaan. Safarin sijaan hän vei matkailijat syöttämään poroja ja ”puheles­kelemaan” niille. Ja lopuksi tietysti nautti­maan nokikahvit kodassa.

- Kaikki lähtivät tyytyväisinä kotiin, Riikka sanoo.

- Siitä tuli kyllä voittajafiilis.

Ja lopulta lumi tuli, satoi ruskeaksi vär­jääntyneille sammalille ja rantaheinikoille, tuntureiden vaaleanpunaisille rakkakivi­koille. Pakkanen jäädytti joen jäähän.

Vieraat pääsivät kokemaan sen, mikä on monelle Levin­matkan kohokohta: miltä tuntuu istua pororaidon kyy­dissä ja kulkea hiljaisuudessa läpi koskemattoman luonnon.

Riikka kertoo, miten kaikki palaavat posket innostuk­sesta punaisina takaisin.

He kiittelevät kauniita maisemia, poroja ja kodassa teh­tyjä nokipannukahveja. Mutta ennen kaikkea he kiittelevät Riikkaa ja koko Kenttälän perhettä.

- Sanovat, että meissä on parasta se, että olemme omia itsejämme. Aitoja.

FACTS

Sammun-Tupa

  • Levin vanhin latukahvila
  • Historiallinen ja perinteinen pihapiiri
  • Aito porotila
  • Avoinna päivittäin 1.12.–31.4., sekä syyskuun ajan

Sammun-Tuvan pihapiirissä on tarjolla kahvilatoiminnan lisäksi monenlaisia palveluita: tilaussaunomista, pororetkiä ja juhlia, joita voi pitää pihapiirin vanhoissa taloissa.