Ennusteiden mukaan Levillä näkyy kohta revontulia. Suuntaa siis katseesi ylös! Ennusteen tarjoaa Sunsää.

Revontulia taivaalla

Ennusteiden mukaan Levillä näkyy kohta revontulia. Suuntaa siis katseesi ylös!
Ennusteen tarjoaa Sunsää.

PUNAINEN TUPA JA PERUNAMAA. Viinimarjapensaita ja kolme laiduntavaa islanninhevosta.

Joku voisi luulla, että olemme tavallisen lappilaisen talon pihassa.

Mutta mikään talossa tai sen isännässä ei ole tavanomaista.

Taloa asuttaa Levin suurmies Jouni Palosaari, joka on ollut keskeisessä roolissa rakentamassa Levistä Suomen suurinta laskettelukeskusta. Levi Ski Resortin toimitusjohtajana Jouni on hankkinut Levitunturin rinteille Suomen ensimmäiset gondolihissit, tuonut alppihiihdon maailman-cupin osakilpailun tunturiin ja pystyttänyt Levin juurelle Pohjoismaiden suurimman seikkailupuiston.

Muun muassa.

- Olen sellainen rakentaja, Jouni Palosaari sanoo ja kävelee pitkin nurmen peittämää pihamaatansa, osoittelee oikealle ja vasemmalle.

- Tuolla on.. Tuo on tuotu.... Tuon minä rakensin...

Tilan punainen päärakennus on Jounin itse suunnittelema ja kappaletavarasta toteuttama.

- Valitsimme isän kanssa puut metsästä, kaadoimme ne ja sahasimme, Jouni kertoo.

Kun talo oli valmis, Jouni haki met-sästä vielä yhden kuusen ja teki siitä pihaan lipputangon, johon hän nosti Peräpohjan viirin.

- Naapuri ihmetteli, että miten minulla on semmoinen viiri tangossa. Että eikö siinä pitäisi olla SYP:n viiri, pankkihan omistaa talosta isoimman osan.

Totta, Jouni tuumasi. Niinpä hän rakensi päärakennuksen viereen pienemmän talon, vähän leikkimökkiä pienemmän – muuten täsmälleen samanlaisen kuin päärakennus.

Sitten Jouni nosti viirin takaisin tankoon.

- Ei päässyt enää naapuri sanomaan. Pieni talo on kokonaan maksamani.

Jouni nauraa ja kävelee edemmäs pihapiiriä, märkä nurmi taipuu askelten alla.

Hänellä on aina jokin rakennusprojekti meneillään.

Nyt hän suunnittelee mielessään mutterinmuotoista kotaa, johon hänellä on jo hirret hankittuina.

- Aloitan rakentamisen vasta, kun suunnitelma on täysin valmis. Kokonaisuus muodostuu yksityiskohdista.

Niistä on muodostunut Levikin. Yksityiskohdista. Rohkeista päätöksistä.

Visiosta.

Jouni harrastaa vanhojen rakennusten pelastamista. Pihapiirissä on Jounin pelastamia aittoja ja sauna jokaiselle viikonpäivälle.

KUN JOUNI SYNTYI vuonna 1961 Ounasjoen varrelle Könkään kylään, Levi oli tunturi, jonka kyljissä kasvoi kitukasvuista metsää. Tunturin juurella oli piskuinen Sirkan kylä ja tunturin laella vaaleanpunaisen jäkälän peittämiä kivipeltoja eli rakkaa. Ylhäällä näkymä, joka on niin jylhä, että näyttää lähes lavasteelta: tuntureita, jokia, soita ja metsää.

Sitä maisemaa tuli talvisin ihmettelemään muutama suomenruotsalainen perhe. He tulivat postiautolla Kittilään ja sieltä hevoskyydillä läpi erämaan. He asuivat paikallisten kodeissa, kävivät hiihtämässä puusuksilla pitkin umpihankia ja kokeilivat ensimmäisinä uutta lajia, tunturihiihtoa.

Sirkan metsissä sai silti hiihtää törmäämättä kehenkään.

Kun Jouni oli lapsi, hänellä oli keltaisen talon yläkerrassa makuuhuone, ja alakerrassa oma huone höyläpenkille ja työkaluille.

- Koko talo oli täynnä lastuja ja sahanpurua.

Jounin vanhemmat antoivat tuoda sisälle kaiken, mikä mahtui ovesta.

Jounihan toi. Hän veisti puunrungoista suuria puu-ukkoja kuin Vaahteranmäen Eemeli. Yksi ukoista on edelleen vanhan kotitalon pihalla, lähellä aittaa, jonka seinälle Jouni on ripustanut seppäisoisänsä vanhat työkalut. Vanha keltainen kotitalo on heti Jounin talon vieressä, ja siellä asuu nykyään Jounin tytär.

Jouni kävelee kohti joenrantaa. Polttiaiset pyörivät ympärillä, taivas on tummien sadepilvien peittämä. Ounasjoki virtaa hitaasti, veneet odottavat rannassa.

- Tämä oli meidän huvipuistomme, Jouni kertoo.

Jouni leikki päivittäin joen rannalla vanhempien siskojensa kanssa. He uivat ja kalastivat. Joka talvi koko perhe teki pitkän hiihtoretken Levitunturin huipulle. Silloin päälle puettiin parhaat sini-puna-valkoiset Lapin-asut ja jalkoihin kiinnitettiin puusukset. Hissiä ei vielä ollut, joten ylös mentiin omin voimin suksilla.

- Minulta katkesivat melkein joka reissulla sukset, Jouni sanoo.

- Siksi kävimme vain kerran vuodessa, olisi muuten tullut liian kalliiksi.

Jounin lapsena veistämä ukko vartioi lapsuuskotia.

VUODEN 1968 JÄLKEEN Jounin perheen ei tarvinnut enää tampata sukset jalassa ylös tunturiin: silloin rinteeseen saatiin ensimmäinen hiihtohissi, alkeellista kapulamallia. Hissi houkutteli lisää matkustajia, mutta ensimmäinen suuri käänne Levin tarinassa tapahtui, kun Hotelli Levitunturi avasi ovensa 1981. Seuraavana vuonna Kittilä sai lentokentän. Sen jälkeen metsässä ja Levin rinteessä näki muitakin kuin satunnaisia sauvojia, poroja tai yksinäisiä tunturikettuja.

Hotelli Levitunturin pihalla aloitti bisneksensä myös Jouni Palosaari. Hän perusti siskonsa Päivikin kanssa grillin, josta he myivät turisteille porohampurilaisia.

Jouni luki grillissä ylioppilaskirjoituksiin ja suunnitteli tulevaa. Lukion jälkeen hän lähti opiskelemaan talon rakennusinsinööriksi Ouluun ja muutaman vuoden kuluttua tuli takaisin. Jouni meni töihin Kittilän kunnan rakennustoimistoon, ja vuonna 1988 hänestä tehtiin Oy Levi Ski Resortin (silloisen Levin Hissit Oy:n) toimitusjohtaja. Ensitöikseen Jouni pääsi osallistumaan ensimmäiseen Levin kehittämisprojektiin.

Ensimmäiset ulkomaalaiset turistit tunturiin saatiin kuitenkin vasta 1992.

- Kaksi japanilaista, Jouni kertoo.

- Muistan miten katsoimme ikkunasta, että tuolta ne nyt tulevat.

Lapsena Jouni hiihti Ounasjoen yli kouluun. "Tämä on minun sielunmaisemani", Jouni sanoo joenvarresta ja sen rannalle rakentamastaan kokonaisuudesta.

1990-LUVUN ALUSSA Suomi oli vaipunut syvään lamaan. Hiihtokeskuksia lakosi. Mutta Jouni uskoi asiaansa. Hän meni pankkiin kertomaan suunnitelmistaan.

Tuli täystyrmäys. Suomessa on jo riittävästi hiihtohissejä, Jounille sanottiin. Lainaa ei irronnut.

Jouni istui Rovaniemellä autoonsa ja käynnisti moottorin.

Hän ajoi pitkin 79-tietä. Ikkunan takana virtasi milloin Ounasjoki, milloin vilahtelivat suot ja kitukasvuiset metsät. Kesken matkan Jouni sai idean.

- Tajusin, että Suomi oli täynnä hiihtohissejä, mutta ne olivat väärissä paikoissa.

Aamulla hän otti eteensä Suomen kartan ja listan lähiaikoina konkurssiin menneistä laskettelukeskuksista. Ensimmäisenä oli vuorossa Muurlan hiihtokeskus.

Seuraavana vuonna SUX-1-rekisterinumeroinen Levin-bussi suuntasi kohti Oriveden Juupavaaraa. Kaupat syntyivät. Miehet purkivat käytöstä poistetut lasketteluhissit ja ajoivat ne Leville.

Sitten bussin nokka osoitti kohti Paltamon Kivesvaaraa.

Ja siihen vasta liittyykin tarina!

Jouni hymyilee jo valmiiksi.

Yhdeksän hengen bussiseurue tuli perille. Alkoivat neuvottelut kunnan kanssa. Välissä saunottiin ja odoteltiin päätöstä. Lopulta kaupat tulivat.

Heti ensimmäisenä yönä miehet purkivat hissit. Osa porukasta lähti katkomaan hissivaijereita, osa valolinjoja ja osa meni irrottamaan lipunmyyntiluukkuja.

- Meillä oli melkoinen vauhti päällä. Kolmessa päivässä purimme koko hiihtokeskuksen.

Kiireessä yhdestä lipunmyyntikojusta lähti vahingossa seinä ja se paikattiin pihalta löytyneellä levyllä – myöhemmin selvisi, että Kivesvaaran tanssilavalla.

Jouni hekottaa. Samalla reissulla kävi toinenkin ”nolo juttu”, hän kertoo.

- Kunnanjohtaja soitti perään ja kysyi, että missäs meidän latuvalot ovat.

Pihalla laiduntavat islanninhevoset Jouni on lennättänyt Suomeen. Jouni kasvattaa pihamaalla myös perunoita ja kyntää pellon 50 vuotta vanhalla traktorillaan.

JOUNI HEILUTTAA KÄTTÄÄN pihan toiselle puolelle.

- Äiti on siellä päiväkävelyllä, Jouni sanoo.Iiris-äiti asuu viereisessä talossa. Jouni rakensi sen yhdessä isänsä kanssa äidille, kun vanhemmille tuli avioero.

- Exät ja nykyiset, lapset ja vanhemmat asuvat kaikki sovussa vierekkäin.

Jouni ehdottaa, että käydään tapaamassa hänen äitiään.

Iiris on juuri lepäämässä, hän nousee istualleen sohvalle. Miesystävä Armas tervehtii ikkunan viereltä tuolilta.

- Äiti, paljon minä painoin, kun synnyin?

- 4,7 kiloa, Iiris sanoo.

- Minä sanoin, että yli viisi kiloa. No siinä oli Lapin lisä.

- Mutta oletteko kuulleet mitä tapahtui, kun Jouni syntyi, Iiris kysyy. Hän kertoo, miten oli Jounin synnyttyä ollut huolissaan, ettei kätilö vain sekoittaisi lasta. Lapsi kun oli hänen ainoa poikansa.

- Kätilö sanoi, että rouva ei huolta. Ei kukaan näin rumaa huolisi. Sinulla oli naama kurtussa ja sininen iho.

Jouni ja Iiris nauravat. Iiris kertoo tarinoita työvuosiltaan, kun hän toimi Kittilän kunnan kätilönä. Jouni kuuntelee hymyillen.

- Seuraavaksi Tonttulaan, Jouni sanoo ja hyvästelee äitinsä.

Tonttula on lähellä Palosaarten tiluksia, sinne kävelee muutamassa minuutissa. Elämyspuiston omistaa Jounin sisko Päivikki.

Perhe on Jounille tärkeä. Eikä perhe tarkoita hänelle ainoastaan sukulaisia, vaan laajemmin ihmisiä, joiden kanssa hän tekee töitä.

- Kaikki on toivotettu tervetulleiksi.

Ensi kesänä Jounin tilalla vietetään yhden perheenjäsenen pyöreitä vuosia.

- Aion kutsua kaikki. Kutsuun kirjoitan, että tervetuloa juhlimaan Urbon 30-vuotissyntymäpäiviä. Jotkut ehkä ihmettelevät, että mikäs lehtolapsi se nyt on.

Urbo on hänen uskollinen autonsa, Toyota Turbo.

Sillä hän ajelee edelleen päivittäin töihin toimistoonsa, joka sijaitsee Zero Point Brand Store -kaupan yläkerrassa.

- Kun kylässä ei ollut urheiluvaatekauppaa, minun piti sellainen perustaa.

Nyt Levillä on monia muitakin vaatekauppoja. Niin kuin myös ravintoloita, hotelleja, suksivuokraamoita. Safa-riyrityksiä, kuntosaleja ja kylpylä. Matkamuistokauppoja, karaoke-baareja ja erilaisia elämyspalveluita.

Paikka, joka oli 30 vuotta sitten lähes tyhjä, on nyt tiiviisti rakennettu kylä, jossa asuu ympärivuotisesti vajaa 1000 ihmistä, mutta jonne tulee vuosittain lähes 750 000 vierailijaa. Levi on Suomen suurin hiihtokeskus, jossa lasketaan vuosittain yksi alppihiihdon maailmancupin osakilpailuista.

Se on aika hyvin paikalta, jossa ei ole Alppeja.

Jounilla on siinäkin tarinassa sormensa pelissä.

Jounilla on aina jokin rakennusprojekti meneillään: tällä hetkellä hän suunnittelee mielessään mutterinmuotoista kotaa, johon hänellä on jo hirret hankittuina.

LASKIN, ETTÄ ON KOLME ASIAA, jotka ovat esteenä sille, ettemme saisi kisoja Leville, Jouni kertoo kädet ristissä Tonttulan kahvilan pöydällä. Ympärillä on tonttunukkeja, lahjapaketteja ja ulkona kokonainen tonttumaailma.

Pimeys, etäisyys ja pakkanen, Jouni luettelee.

Jounista esteet on tehty ratkaistaviksi. Ne suorastaan saavat Jounin luovuuden kukkimaan.Jouni katsoi alppihiihdon Euroopan ja maailmancupeja järjestävän FIS Councilin ohjekirjasta, että kisoissa pitää olla vähintään 80 luksia valoa. Sitten hän kysyi MTV3-kana-valta, paljonko vaatii, että saadaan hyvää televisiokuvaa.

- No, rakensimme 900 luksin valot. Meillä voi kuvata koska tahansa.

Yksi haaste takana.

Etäisyys oli toinen asia, josta FIS:n kihot valittivat. Kilpailijoilla ei saa mennä liikaa aikaa siihen, että pääsevät perille ja laskemaan.

Jouni kaivoi taas kartan esiin. Kittilän kenttähän oli aivan vieressä ja tunturi keskellä kylää. Hän laski, että monissa Alppien paikoissa matka lentokentältä rinteeseen kesti kauemmin kuin Levillä.

- Itse asiassa Levi on MM-cupin järjestäjäpaikoista ajan lyhyydessä ykkönen.

Selitys meni läpi.

- Aina kun on jokin negatiivinen asia, siihen pitää vain löytää positiivinen käänne.

Kolmatta ongelmaa, pakkasta, edes Jouni ei ole pystynyt ratkaisemaan.

- Mutta pakkasrajaa ei ole määritelty FIS:n ohjekirjassa, vaikka siellä on määritelty kaikki mahdollinen muu pienintä yksityiskohtaa myöten, Jouni sanoo ja virnistää.

- Pitää osata katsoa riittävän kauas, jotta näkee mahdollisuuksia, Jouni sanoo.

Ja jos jostain näkee kauas, niin huipulta.

GONDOLI-HISSIN vaunu nousee yhä korkeammalle Levitunturin rinnettä. Vaunun alla näkyy pikkuhiljaa vain rakkaa ja varvikkoa.

Tällaiseen samanlaiseen vaunuun Jouni istui 18 vuotta sitten kello 00.01 ortodoksisen kirkon arkkipiispa Johanneksen kanssa uudenvuoden yönä. Heillä oli juhlahatut päässään ja pullo samppanjaa mukana. Jouni oli pyytänyt arkkipiispaa vihkimään uuden hissin käyttöön. Gondoli-hissi oli Suomen ensimmäinen, ja Jouni oli matkustanut ympäri Eurooppaa ja tavannut kymmeniä ihmisiä saadakseen sellaisen Leville. Vuosituhat oli vaihtunut ja Levin historiankirjoitus saanut uuden merkinnän.

Arkkipiispa Johanneksesta ja Jounista tuli tuon hissimatkan aikana ystävät.

Mutta nyt vaunu on perillä Levin huipulla: ovi avautuu automaattisesti. Seuraavassa vaunussa tulee frisbee-golfaajia. Jouni kertoo, että usein gondolivaunusta tulee ulos pyöräilijöitä: tunturin rinteet ovat täynnä alamäkireittejä.

Tunturin laella on pieni puinen mökki, palovartijan tupa. Rakennus on saanut uuden elämän kahvilana, ja Jouni on kerännyt seinille vanhoja valokuvia Leviltä. Vanhimmat kuvista näyttävät lähes sata vuotta vanhoilta, niissä iloisen näköiset ihmiset nojailevat suksisauvoihin posket punaisina. Yksi valokuvista on värillinen. Siinä Lapin-asuun pukeutu-nut poika nojaa väsyneen näköisenä taukotuvan seinään.

- Arvaatteko kuka kuvassa on?

Kuva on yhdeltä niistä reissuista, joita Jouni lapsena teki tunturin laelle. Jouni kertoo, että juuri tuon ikäisenä, vasta koulun aloittaneena hän mietti, että jos joskus pääsisi käymään Kanariansaarilla. Että ehkä sitä englantia olisi siksi järkevää vähän opiskella.

Jouni on matkustanut kaikkialla maailmassa, ja hän on lähdössä vielä samana iltana Åreen työmatkalle. Projekteja riittää. Suunnitelmia riittää.

Levi ei ole vielä valmis.

Jouni kertoo, että iltaisin kun hän käy nukkumaan, hän rauhoittaa itsensä ajattelemalla rakennusprojektiensa yksityiskohtia: jotain tiettyjä katon liitoskohtaa tai vaikkapa ikkuna-aukon suuruutta. Tai sitä, millaiset kyläpyörät hän hankkii Leville, mitä yksityiskohtia uuteen Seikkailupuistoon voisi vielä lisätä.

- Leviä on ollut mukavaa rakentaa, hän sanoo.

Sisään pieneen kahvilaan tulee lisää ihmisiä, kaunis päivä on houkutellut tunturiin ulkoilijoita. Maassa näkyy jo ensimmäisiä ruskan merkkejä.

Jouni katsoo ulos ikkunasta.

- On hienoa tehdä tätä työtä meille kaikille. Omalle kotiseudulle.