Alamäkipyöräilyä ensimmäistä vuottaan harjoitteleva Petra Karasti tutustuu Levin ihmeisiin. Tällä kertaa vuorossa on alamäkiajo Levi bike parkissa – maisemien ihailua unohtamatta.

Pitkää mäkeä Levillä

Levin ympäristön polkuja päästellessäni tuli todellinen endurofiilis. Välillä vauhtia taisi olla omille taidoilleni jo liikaakin, mutta sellaista sattuu! Hyvä, että pääsin ehjänä pois metsästä.

Sähköpyöräkokeilu oli niin mieleenjäävä, että olen viime aikoina miettinyt usein pankkitilini saldoa. Mietinnän asteelle hankinta taitaa jäädäkin, jollei sitten joulupukki muista minua tänä vuonna tavallista suuremmalla lahjalla. Mistä sitä koskaan tietää. Lapselleni sanon tosin joka jouluna, että ”kaikkea ei vaan voi saada”. Tosi tylsä lause.

Levin reissulle lähtiessäni en aikonut ajaa ainoastaan sähköpyörällä, vaan piipahtaa myös Bike Parkin maisemissa.

Kulunut vuosi on ollut minulle todellista ylä- ja alamäkeä, onneksi vain mitä pyöräilyyn tulee. Uusi maastopyöräharrastukseni on tuonut suurta iloa ja uusia ystäviä ympärilleni, kuten aiemmista jutuistani on voinut lukea. Nuuksion Bike Parkista on nyttemmin tullut kotimäkeni asuinpaikkani läheisyydestä johtuen.

Instakateus on kamalaa, kun se iskee. Kesällä tuntui siltä, että jokainen fillaristi seisoskeli Levi- tunturin riemukaaren alla fiilistelemässä lappilaista mäkitunnelmaa. Se söi naista, jos mikä. Enhän minä kateellinen ole, tai kenties jotenkin hienostuneen kade – itkupotkuraivarein. Minäkin halusin lasketella pyörälläni alas tunturilta pitkäkestoisesta ajo- hurmoksesta nauttien.

Etelä-Suomen mäet ovat mielestäni verrattavissa kellon sekunteihin. Kun sekuntikellon pistää päälle, sitä on saman tien jo alhaalla sulkemassa. Sen verran lyhyitä polut ovat.

Kesällä mieleeni nousi ajatus päästä jossain vaiheessa rullaamaan pohjoisen kauniille tuntureille, joilta porukat somettelivat ja joiden mäet eivät ihan heti lopu kesken. Pääsisin vielä nousemaan Levin gondolihissillä tunturin laelle ilman että olisi vaara tipauttaa peppuaan pois kapulan alta nousussa. Toki Levin hissi voisi olla ahtaanpaikan kammosta kärsivälle ikävä kokemus, mikä vähän pelotti. Pian se nähtäisiin.

Tässä sitten seisoskelin Levin Bike Parkin edessä. Tiedossa olisi jo tuttua alamäkiajoa, mutta eri mittakaavassa kuin etelässä. Taas kerran jänskätti huikean paljon, mikäs meikäläistä nyt muuttaisi.

Oli vain mentävä reippain askelin sisälle kohtaamaan nuo pohjoisen maan tyypit, jotka onneksi osoittautuivat upeiksi. Suurimman kopin etelän puheripulia kantavasta naisesta otti Tuomas ”Masu” Uusi-Illikainen. Kaiketi he olivat vetäneet pitkää tikkua kenelle nakki napsahtaisi.

Herrasmiehen elkein Masu tsekkasi suojavarustukseni. Läpsyllä läpäisy. Sitten sain eteeni mielenkiintoisen uuden tuttavuuden, Polen. Kotimainen pyörä, joka huokui isänmaallisuutta ainakin väriensä puolesta. Toisaalta niistä tuli mieleen poliisiauto. Pyörän ominaisuuksista pääsisin selville ihan pian.

Sitten kohti akvaariota, hisseillä kun on monia lempinimiä alkaen Nuuksion frisbeestä. Aikamoiseksi kultakalaksi itseni tunsinkin. Mietin, miten helvetissä tuohon kuutioon saa ahdettua kaksi M-kokoista pyörää ajajineen? Miten ehdin siirtää itseni kyytiin samalla, kun hissi liikkuu? Jännitys pisti sydämen tykyttämään ja meinasi muuttua paniikiksi, jonka oireet Masu sai kuitenkin hyvin nopeasti liennytettyä. Pyörät nostettiin ripeästi roikkumaan gondolin ulkopuolelle ja me hypähdimme ketterästi aukosta sisään. Ovi kiinni ja kohti korkeuksia!

Tunturin kauneus rauhoitti minut hissimatkan aikana. Asiaa auttoi myös Masun tapa olla läsnä siinä hetkessä. Zen-tila valtasi minut!

Oli huikeaa katsella gondolin lasien läpi ympäröivää maisemaa. Silmä lepäsi ja mieli rauhoittui. Kerrankin ei tarvinnut miettiä koska kapula tai jokin muu väline jalkojen välissä luiskahtaisi kohti taivasta.

Hissistä näki todella kauas, joskaan Kätkätunturi edessäni ei ollut kaukana. Siellä Masun mukaan sijaitsee yksi Suomen pisimmistä enduroreiteistä. Yhtä soittoa saisi rallattaa alaspäin 12 minuutin verran. Reitti ei kuitenkaan taida olla aivan helpoimmasta päästä, mutta sitä olisi joskus kiva käydä kurkkaamassa.

Näkymät todella sokaisivat mielen, positiivisella tavalla tietysti. Gondolin kyydistä näkee jopa Ruotsiin asti, näin väitetään. Ihan huimaa. Fiilis oli kuin ensirakastuneella. Olin tainnut jäädä koukkuun tähän kaikkeen, Leviin.

Seuraavaksi minulla oli edessäni rauhallisen vakaa nousu pois hissistä, todellisuudessa tyyliin ”apua, mitä mä teen”. Hyvän oppaan ansiosta ländääminen onnistui. Tosin tämä blondi ajoi rampilta alas keula väärinpäin. Shit häppens – en kaatunut!

Olin elämäni ensimmäistä kertaa tunturin laella. Ilma oli raikas ja tuuli leppeä. Silmiini osui instan kuvista tutuksi tullut Levi-kaari. Tuntui kuin olisin ollut pyhiinvaellusmatkalla.

Kaaren vieressä oli kyltti, josta näki kaikki Levitunturin reitit. Masu esitteli minulle heti alkuun heidän uuden vihreän maisemareittinsä, joka oli luokiteltu helpoksi. Päätimme lähteä fiilistelemään ensimmäiseksi juuri sitä. Matkaa olisi neljä kilometriä. Ehtisin varmasti nähdä runsain mitoin tunturin kauneutta alas mentäessä.

Pysähdyimme vihreän reitin alkuun. Vatsanpohjassa alkoi tuntua oudolta. Tiedäthän sen hetken, kun jähmetyt ja ihailet etkä ole aivan varma, onko näky oikea. Voiko Suomesta löytyä näin upeita maisemia? En ollut varma, haluanko edes laskea tunturilta alas. Olisin voinut vain olla, jäädä siihen ja katsella universumia ympärilläni. Otin kuvia silmilläni ja imin muistitikulleni maiseman lumoa.

Hiljaisuuden rikkoi Masun kysymys. ”Oletko valmis?” Oli aika tutustua uuteen ratsuuni Poleen.

Jo muutamien polkaisujen ja mutkien jälkeen huomasin kuinka hyvin Polen ergonomia sopi vartalolleni. Tuli vahva tunne, että pysyisin tämän ratsun selässä nämä mäet. Kun sain lisää tuntumaa pyörääni, uskalsin lasketella vauhdikkaammin.

Yksi tärkeä oppi meinasi koko ajan unohtua: katse eteenpäin. Tai ainakin sinne mihin olen menossa. Ei sivulle, vaikka sinne katse koko ajan karkaili. Näkymät olivat niin huimat. Piti vain hiljentää, sillä oli nautittava tästä kaikesta, pysähdyttävä ja ihailtava uusia maisemia. Kovempaa ehtisi ajaa myöhemminkin.

Ammattitaitoisena Bike Parkin koutsina Masu osasi antaa minulle aikaa. Hän tiedosti miltä ihmisestä tuntuu ensimmäistä kertaa olla korkealla tunturin rinteessä. Pysähdyimme moneen kertaan katselemaan Lapin kauneutta.

Keuhkot raikasta ilmaa pullollaan, silmät vetisinä ilosta ja pienestä tuulen puuskasta. Nyt olin valmis jatkamaan matkaa vauhdikkaammin ja tuntemaan vauhdin hurmaa. Toiveeni toteutui hetimmiten, sillä reitti oli sopivan helppo mukavalle rallattamiselle.

Sitten näin elämäni ensimmäisen poron, ei kun siis poroja! Ne seisovat toljottamassa keskellä reittiä. Kuin olisi ajanut pyörällä eläintarhassa. Pakollinen pysähtyminen, kamera esille. Harmaat sarvipäät olivat kesympiä kuin kuvittelen. Seuraavana kesänä minun on ihan pakko raahata tyttäreni tänne. Vikittelen vaikka tikkarilla, sillä hänen mielestään tämä on ihan paska laji. Lahjonta tällaisessa asiassa ei ole mielestäni rikos! Mutta ruokarauha nelijalkaisillekin. Hyppy satulaan, polkaisu ja taas mentiin. Mikä fiilis, kun mäki vain jatkui ja jatkui.

Polen turvallinen kyyti, oma varma olo, kauniit maisemat ja hyvä koutsi mukana. Ensimmäinen lasku Levin tunturilla ei olisi voinut mennä paremmin. Alas päästyäni kasvoilleni oli jämähtänyt kestohymy, jonka syynä olivat elämäni parhaat kilometrit.

Vihreä maisemareitti on ihana ja sopii hienosti myös ensikertalaisille. Bike Parkin huuman voi siis oikein hyvin ja turvallisesti kokea ensimmäistä kertaa tunturin rinteellä. Varusteet ja oppaan voi vuokrata. Alamäkiajosta saa koko perhe oivallisen uuden kokemuksen höysteeksi Lapin-matkaan – tosin sillä varoituksella, että tähän jää helposti koukkuun. Iällä ja sukupuolella ei ole väliä.

Vihreä reitti oli ajettu ja sielu halusi nähdä enemmän. Siis kohti sinistä baanaa vaikeusastetta nostaen. Olen niin jumissa tähän lajiin!

Luulin olevani jossain huitsin nevadassa, mutta huomasin että jopa täällä voi törmätä tuttuihin, kun Nuuksion Bike Parkin Pieto Erna pyörähti pyörällään eteeni. Ryhmä rämä koossa täälläkin.

Ei siis muuta kuin kohti hissiä, nousua ja uusia upeita bermejä ja siltoja!

Petran juttu sähköpyöräilystä Levillä täältä