Liukulumikengillä umpihankeen työhyvinvoinnin takia

On aika ottaa etäisyyttä ja suunnata kohti uusia latuja.

On helmikuinen harmaa päivä. Edeltävä pitkä pakkasjakso on katkaissut enimmän innon suunnata kohti Levin hoidettuja latuja ja rinteitä. Mieli tekisi ulos, mutta minne?

Olemme pohjustaneet päivää jo ennakkoon. Työntäyteinen alkuvuosi on vaatinut tiimiltä paljon. Tänään on oman tiimin tyky-päivä, menemme ulos viettämään aikaa yhdessä. Tekemisen tarkempi sisältö on ulkoistettu paikat paremmin tuntevalle.

Aamupäivällä mittari näyttää vajaata kymmentä pakkasta. Pistäytyminen ulkona paljastaa, että tuulee viileästi, on selkeästi parempi pysyä tasamaan pinnalla. Samalla saan soiton ja suunnitelmat kirkastuvat kerralla. Alkaa nopea viestittely lähdön koordinoimiseksi.

Pian porukka on kasassa ja suuntaamme Leviltä kohti pohjoista. Tutut kulmat jäävät taakse ja hetken päästä on auto tien vieressä parkissa korkeiden kinosten ympäröimänä.

– Alamme lähestyä varsinaista kohdetta. Etäisyyttä on vajaa kaksi kilometriä suuntaansa, on erittäin epätodennäköistä, että näemme yhtään ihmistä, pohjustaa suunnitelmista selvillä oleva paikallisoppaamme.

Hiihdämme hiljaa umpisessa. Jäinen jänkä ja paksu kinos kantavat painomme ongelmitta. Jätämme jälkeemme vain sauvojemme täplittämän latu-uran, jota tuuli nopeasti jo piilottaa.

Pysähdymme tähystämään etäälle. Musta piste talvisen maiseman päätykuusikossa. Onko se lintu?  Ladun aukaisija kaivaa esiin kiikarin. Saamme varman kontaktin.

Suuntaamme hiljaisuudessa kohti. Välttäkää suoraa katsetta, alueen perinteet ja tavat tunteva ohjeistaa meitä muita. Pysähdymme, kun lintu lehahtaa lentoon ja lähes suoraan kohti. Kaartaa upeasti ohi, jatkaa jängän toiselle puolelle. Pysähtyy tarkkailemaan meitä.

Seisomme silmät suurina. Mahtava metso. Kuin varta vasten meille näyttäytyneenä. Todellinen kunnia, ihastelemme paikoillamme haltioituneina.

Reilu puoli tuntia hiihdettyämme huomaan ensimmäistä kertaa – luonto on tehnyt taikojaan. On vain tämä hetki, meditatiivisesti etenevä marssi umpisessa. Kukin omissa ajatuksissaan, talvista maastoa havainnoiden. Poissa ovat arjen murheet ja työpaikan kiire. Aika pysähtyy, juuri tässä on hyvä.

Kohta olemme perillä. Kirkkokuusikko. Tarinan mukaan Kittilän ensimmäisen kirkon sijaintipaikka. Harvojen tietämä pyhiinvaelluskohde jo 1600-luvulta. 

Ihmettelemme paikkaa, aistimme aikaa ja tunnelmaa. Jätämme jälkemme kuusikkoon ja samalla jonkinlaisen muiston käynnistämme. Todelliset muistot käynnistä syntyvät todennäköisesti vasta ajan saatossa. 

Paluumatkalla pysähdymme kelottuneen kannon viereen. Sytytämme tulet. Jaamme juomat ja suklaat. Nautimme tervaksen tuoksusta. Uhraamme aikaa ja vähän vaivaa. Lujitamme hyvin pienin teoin luottamusta. Tämä yhdessä koettu retki, jaettu elämys sitoo meitä yhteen.

Kuin kruununa autolle saapuessa kierrämme pienen joen rannasta. Yllättäen lintuparvi nousee lentoon. Pikaisesti laskien lähes kymmenen teertä. Suuntaamme kohti jokea. Vielä viisi lisää, nousee taivaalle lähes jalkojemme juuresta.

Katsomme toisiamme. Merkki jostain merkittävästä? Jäämme ihmettelemään kaikkea kokemaamme.

Seuraavana työpäivänä saan viestin.

”Olipa hieno kokemus! Pääsi rauhoittumaan hyvässä seurassa ja kokemaan yllättäviäkin elämyksiä.”

Mahtava fiilis. Reissu toimi tarkoituksessaan erinomaisesti. Saimme selkeästi enemmän kuin osasimme edes odottaa. Levi yllätti meidät taas täysin.