LEVIN LUMIEN LUMO
Eteläisestä Suomesta katsoen Lappi oli vielä 1800-luvulla useimmille tavoittamaton mystinen alue pohjoisessa. Koskematon erämaa, villit eläimet ja revontulien värittämät yöt romantisoitiin kirjallisuudessa kokemukseksi, joka ajelehti aina retkeilystä kiinnostuneiden uniin asti. Ei ollut ihme, että matkailijat kulkivat jatkuvasti yhä pohjoisemmaksi. Vaivalloisesti mutta varmasti.
Modernisoituvan maailman jyske ulottui Lappiin vaiheittain. Junarata ylsi Rovaniemelle vuonna 1909, mistä sai jatkaa hevosvoimin soratietä pitkin esimerkiksi Kittilään. Matkailijoiden palvelut rajoittuivat lähinnä kievariverkostoon, joka ulottui myös Levi- ja Kätkätunturien kupeessa sijainneeseen Sirkan kylään. Kulkuyhteydet olivat tärkeä mahdollistava tekijä, sillä ilman teitä ei ollut turistijoukkojakaan.
Erkkilän (Laurilan) talot Sirkan kylässä, taustalla Kätkätunturi. Samuli Paulaharju, 1920, Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.
Kesäretkeilyn rinnalle nousi erityisesti maailmansotien välisenä vuosikymmenenä uusi retkeilyn muoto, tunturihiihto. Asiasta innostuivat ensin erityisesti naisten liikuntajärjestöt, joiden edelläkävijät pitivät tunturia parhaana paikkana hiihtotaidon opetteluun. Miesvetoisissa porukoissa vauhdinpito kulki tyylin edellä. Harrastustoiminta tavoitti kuitenkin nopeasti sukupuolesta riippumattoman suosion, sillä niin hauskaa ja lumoavaa tunturissa oli. Ja toisaalta myös Suomessa hoksattiin vauhdikkaan rinteissä kaartelun viehätys.
Ote Sakari Varheen artikkelista ”Jokainen hiihtäjä kerran tuntureille”, Helsingin Sanomat 10.5.1936.
Tunturihiihdosta lumoutunut Sakari Varhee kirjoitti pitkän Levitunturia kehuneen artikkelin Helsingin Sanomiin keväällä 1936. Levin vahvuuksiin hiihtokohteena hän luki esimerkiksi suhteellisen vaivattoman matkanteon ja erityisesti majoituksen sijainnin tunturin välittömässä yhteydessä. Ja mikä tärkeintä: ”Ei todellakaan tee itseään syypääksi liioitteluun ylistäessään Levitunturin maastoa melkein ihanteelliseksi.”
Levin vetovoiman kasvu ei pohjautunut pelkkään ikiaikaiseen hiihtokelpoiseen tunturiin ja kylän sijaintiin, vaan myös siihen, että paikalliset asukkaat pitivät matkailua positiivisena asiana. Opettaja Eeva Lehtisalo järjesti Sirkassa 12 naiselle palvelukurssin vuonna 1936. Kurssilla opetettiin matkailijoiden palvelua ja majoittamista. Tämä oli konkreettinen teko rajallisen kievarikapasiteetin muuttamisessa laajemmaksi ja laadukkaaksi kotimajoitustoiminnaksi.
Gunnar Stenforsin albumi, Levi Ski Resortin arkisto.
Levistä otti ”kotipaikan” itselleen erityisesti suomenruotsalainen hiihtojärjestö SFS, jonka kursseja johtivat Gunnar Stenfors, Rabbe ja Birger Schauman sekä muutama muu Ruotsissa kouluttautunut ohjaaja. Valoisa aika käytettiin nousu- ja laskutekniikoiden hiomiseen avotunturissa, illat sujuivat rennoissa ja tiiviissä tunnelmissa varusteita kuivaten.
Levin lumilla kaarsivat jo 1930-luvulla Suomen alppihiihdon edelläkävijät, kuten vauhdikkaat kevään 1937 kuvat kertovat. Gunnar Stenfors oli yksi alppihiihdon johtavista edistäjistä Suomessa. Hän kilpaili esimerkiksi Alppihiihdon maailmanmestaruuskilpailuissa Puolan Zakopanessa 1939. Mutta vielä kilpauraa merkityksellisempää suomalaiselle liikuntakulttuurille oli juuri tunturimatkailun edistäminen Levitunturin ja Ylläksen alueilla.
Siemenet Levitunturin matkailulle, ammattimaistuvalle hiihdonopetukselle ja jopa alppihiihtokilpailuille istutettiin Sirkan kylälle lähes 90 vuotta sitten. Ikiaikainen tunturi, kehittyvät kulkuyhteydet ja paranevat palvelut lähellä viihdyttävintä ulkoaktiviteettia olivat yhdistelmä, joka odotti vain lisää intohimoisia tekijöitä. Se aika tuli 1900-luvun jälkipuoliskolla.
Matkailijoita Kittilän Levitunturilla 1930-luvulla. Nybom, Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma, Museovirasto.
Kalle Rantala
näyttelypäällikkö
TAHTO
Kaikkien aikojen Levi -näyttely esillä TAHDOSSA Helsingin Olympiastadionilla 25.1.–7.4.2024.
